Charles Dickens: Saiturin joulu

Dickens (1812-1870)  oli viktoriaanisen ajan Englannin viihdekirjailija, jonka tekstejä yleisö odotti ja rakasti. Joulukertomuksen ensipainos julkaistiin joulukuussa 1843, ja sen jälkeen sitä on julkaistu useammalla nimellä. Nimestä viis, tarina elää yhä ja on voimissaan! Soinin kirjaston lukupiiri koki todellisen jouluhetken glögin ja herkkujen ääressä, Dickensin kykyä ihaillen. Teksti ei tunnu kökön vanhalta, eikä huumori tai viisaus ole ontuvaa tämän ajan lukijalle. Älykästä, lämmintä, huumorin sävyttämää tekstiä olematta epäuskottava tai naiivi - tämä kirja on ikiaikainen! 
Kyseessä on aikuisten satu, mikä tempaisee todentuntuisesti mukaansa. Viktoriaaniseen tyyliin kuuluu myös kurjuuden, varsinkin vähempiosaisten kuten lasten, maksimointi. Kun tämän hyväksyy, samoin kuin haamujen ja henkien läsnäolon, pääsee mielenkiintoiselle, opettavaiselle matkalle. Dickens ei heilu karttakeppi kädessä osoittaen ihmisten virheitä vaatien hyvitystä tai opiksi ottamista. Ehei, tämä kirjailija tekee ironisella huumorillaan ja realistisella otteellaan ihmeitä lukijan mielessä. Osaan kertomuksiensa henkilöitä hän käytti esikuvanaan sukulaisiaan ja tuttaviaan...Tässä päähenkilönä huseeraa vähemmän hurmaava mutta sitäkin rikkaampi Ebenezer Scrooge. Hänen kuollut, ainoa "ystävänsä" Jacob Marley saapuu kummittelemaan joulun kunniaksi. Marley antaa Saiturille vielä yhden mahdollisuuden tehdä parannuksen, kunhan kestää kolmen eri hengen riepottelun. Pikkuhiljaa Scrooge alkaa murenemaan, ja näkee rahan sekä vallan taakse. Mitä kyynisyys, raha, valta tai kollegoiden kylmä arvostus auttavat, jos kotona ei edes takan tuli lämmitä. Ydinsanoma tuntuu olevan ettei raha tee onnelliseksi. Myös tasa-arvo on Dickensin mukaan hyve - olemmehan me kaikki samanarvoisia hautaanmatkaajia. Suosittelen tätä pientä suurta (100sivua) kirjaa kaikille lukukykyisille ihmisille!!

Ralf Rothmann: Kuolema keväällä

Saksan palkituimpiin nykykirjailijoihin lukeutuva Rothmann otti karsean riskin valitessaan tämän romaanin aihetta. Julkisuus oli varmaa, mutta kiitokset ja ylistyssanat ovat kirjailijalle varmasti suuri helpotus! 
Romaanin päätapahtumat ovat vuoden 1945 aikana, mutta lisänä on kaksi muutakin aikatasoa. Rakenne on silti selkeä, asiat esitetään kuin itse koettuna liikoja dramatisoimatta eikä lukijaa houkutella jatkamaan lukemista raakuuksilla mässäilemällä. Rothmann kuvaa kaikki ne harmaan sävyt, joita saksalaiset kokivat väistämättä. Ei ollut valkoista ja / tai mustaa, vaan eri harmaan sävyjä. Pääosassa on Walter, joka joutuu rintamalle petkutettuna ja viime tipassa. Paras ystävä, Fiete, joutuu samaan kyytiin, ja matka rintamalle alkaa. Jo alussa vihjataan tulevasta tragediasta johon nuoret miehet joutuvat. Walter joutuu pahimpaan mahdolliseen tilanteeseen, eikä vaihtoehtoja lopulta ole kuin se yksi: painaa liipasimesta. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin selviytyä, mutta kuinka se tapahtuu? Mitä kertoa rintaman tapahtumista, joita ei itsekään ymmärrä, kestä tahi hyväksy!? 
Romaanin loppu on karun kaunis. Murhe, syyllisyys, anteeksianto. Tämän romaanin olisi varmasti ollut hyvä ilmestyä jo aikaa sitten, mutta ehkäpä vasta nyt olemme valmiita.

Ville Kaarnakari: Operaatio Polar

Kaarnakarin uutuus ei tuota pettymystä tälläkään kertaa. Varmaa ja perinteistä sotaromaani-tyyliä, fiktion ja faktojen huumaavaa sekoitusta. Aiheen valinnassa tämä mies on mestari! Kirjan kannen alaotsikko, Salaisen sodan salaiset partiot, paljastaa kyseessä olevan kylmän sodan kynnyksellä elävän Suomen varautumisesta tulevaan, salaisin ja laittominkin keinoin. Entiset kaukopartiomiehet toteuttavat entisen tiedustelupalvelun operaatiota. Toiminta peitetään valjastamalla se Neuvostoliiton vihollisten tarkoitukseen. Tapahtumat ovat kokoajan veitsen terällä: kuka paljastuu, kenen henki lähtee, mikä on hinta ja tarkoitus, kuka vedättää ketäkin...Omistuskirjoitus kertoo paljon, ja aiheuttaa väreitä: "Tämän kirjan haluan omistaa niille, jotka tietävät mutta eivät kerro." Tämä romaani on luettava rytinällä loppuun asti! Sitä ihmettelen, miksi Tuntematonta sotilasta kuvataan moneen kertaan uudestaan, kun on tällaisia tarinoita mistä filmata uutta!? Operaatio Chevalier (ilm.v2011) elokuvana saisi pissit housuun.

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Lukupiirin toinen nobelistikirjailija oli Hemingway, romaanina Vanhus ja meri. Sivumäärällä tämäkään ei ollut pilattu, mutta teksti on painavaa ja täynnä tunnetta. Kyyneliltä ei nytkään vältytty, mutta tunnelma lopussa oli vähemmän raskas kuin Steinbeckin Helmessä. Unelmat, rakkaus, luonto, elämän kiertokulku - siinä pääteemoja ainakin minun mielestäni. Pääosassa tässäkin köyhä kalastaja. Yksinäinen vanhus on saanut huonon kalaonnen päälleen. Nuoren pojan luottamus ja ihailu valaa uskoa ja ajaa vanhuksen kauas merelle. Siellä tapahtumat saavat suorastaan raamatulliset mittasuhteet. Lukija jyrsii kynsiään; ehtiikö vanhus saaliineen rantaan ennenkuin kaikki on mennyttä. Silti, oliko kaikki kuitenkaan turhaa? Onko kokemus saaliin saantia tärkeämpi? Ja mikä elämässä on tärkeää, tarvitseeko ihminen unelmia sekä mikä on lähimmäisen uskon merkitys? Vanhuksen suhteessa luontoon sekä kalastukseen oli jotain hämmentävän tuttua. Sitten tajusin, kuvaus sopii omaan appiukkooni Alpoon! Kiitos Ernest!! Terveiset teille molemmille sinne pilvien päälle!

John Steinbeck: Helmi

Soinin kirjaston lukupiiri valitsi lokakuun lukemiseksi kaksi klassikkoa. Toinen, Steinbeckin Helmi herätti meissä kaikissa ihailua, haikeutta, ihmetystä ja osassa myöskin surua. Tämä ei kuulu miellyttäviin tai helppoihin lukukokemuksiin. Tämä on suuri ja tunteikas romaani; silmäkulmat kostuvat ja välillä ainakin minua suututti niin että teki mieleni heittää kirja ikkunasta pimeään! Mielestäni Steinbeck onnistuu kuvaamaan loistavasti juuri ihmisen sielun rumuutta. Kuvaus sosiaalisista luokista, ahneudesta, valkoisen ihmisen turhasta ylemmyyden tunteesta - kaikki tämä mestarillisesti sekä yhä ajankohtaisesti kuvattuna hieman reiluun sataan sivuun!

Juoni lyhykäisyydessään on seuraava: köyhä kalastaja Kino löytää simpukasta suuren helmen juuri kun sitä kipeimmin kaipaa. Esikoista on purrut skorpioni, mutta kaupungin lääkäri ei suostu hoitamaan jos ei ole tarjota rahaa korvaukseksi. Kinon löydöstä lähtee heti uutinen kiertämään pitkin kaupunkia, ja se vaikuttaa ihmisiin yllättävän samalla tavalla: kuinka minä voisin hyötyä helmestä? Tunnelma on verkkainen mutta silti intensiivisen tiheä kuin trillerissä ikään; kuinka kaikki päättyy? Ja silti, tässä kirjassa on jotain kaunista! Lue, ihastu, mieti, mykisty!

Anita Brookner: Hyvää seuraa

Tämä vuonna 1987 ilmestynyt romaani vaatii tietyn mielentilan, jotta kirjailijan tarjoama maisema avautuu. Syksyn ensimmäisen Soinin lukupiirin luettava pisti miettimään ihmisen yksinäisyyttä/ulkopuolisuutta, suojautumiskeinoja, rakkautta, ystävyyssuhteiden muotoutumista...Brookner ei esitä ajatuksiaan valmiiksi purettuina, vaan laittaa lukijan miettimään esimerkiksi kuka käytti hyväkseen ketäkin ja että kumman naisen elämä oli vain esitystä.
Puolan juutalaisen perheen ainokainen Anita Brookner syntyi Britanniassa vuonna 1928. Taidetta opiskellut ja opettanut ulkopuolisuutta aina tuntenut nainen alkoi kirjoittamaan romaaneja vasta viisikymppisenä, mutta sitten sitäkin ahkerammin. Raja-aitoja kaatanut Brookner antaa ainakin tälle romaanille samalla feministisen ja silti naista hereille ravistavan hengen. Itsenäistä naista ihaillaan, mutta samalla alleviivataan mitä uhrauksia nykynainen tekee ollakseen mukamas tasavertainen miehen kanssa. Tyyli on psykologisen tarkka ja surullinenkin, mutta huumorin piikkejä löytyy. 
Romaanin päähenkilö on itsenäinen Rachel, jonka elämä kietoutuu hiljalleen hieman nuoremman naisen, Heatherin, perheen ympärille. Heather tekee valintoja mitkä ravistelevat suloiset, turvalliset rutiinit raiteiltaan. Romaanin lopussa lukija joutuu kysymään, kuka tarvitsikaan ketä noin tuhottoman paljon! Suosittelen tämän palkitun kirjailijan romaania sellaiseen hetkeen, kun on sekä aikaa että hermoja mietintä- ja pureskeluhetkiin!

Frank McDonough: Gestapo: natsi-Saksan salaisen poliisin historia

Tämä viime vuonna ilmestynyt, nyt suomennettu tietoteos on sekä kriitikoiden että tavallisten lukijoiden ylistämä. Itsekin liityin kiittelijöiden kuoroon heti ensi riveiltä lähtien. Napakka ja silti kattava, perusteltu ja vanhempiin tutkimuksiin hyvin viittaava teos kertoo yksittäisten esimerkkien kautta Gestapon ja Saksan kansalaisten yhteiseloa alkukuohunnoista katkeraan (?) loppuun saakka. Tuo kysymysmerkki selittyy, kun olet lukenut kirjan viimeisen luvun, Gestapo tuomiolla. Suurin järkytys oli McDonoughin tekemä yhteenveto nostetuista syytteistä ja tuomioista verrattuna tekijöihin. Miksi-kysymys odottaa yhä vastausta. Suosittelen; lue edes se viimeinen luku!

Julian Fellowes: Belgravia

Downton Abbeyn tekijän romaani. Tarvinneeko tämä historiallinen rakkausromaani sen pitempää mainospuhetta!?! Nyt eletään 1800-luvun keskivaihetta, mutta muutoin romaanin kulku ei poikkea hyvästä, vanhasta, viihdyttävästä reseptistä. Suosittelen tätä ihanaa pakomatkaa omasta arjesta: varma onnellinen loppu!!!

Winston Graham : Ross Poldark: Namparan herra

Jotkut romaanit kestävät aikaa mielettömällä tyylillä. Meinasin tippua nojatuolista tajutessani, että alkuteos on ilmestynyt vuonna 1945! Siis vuonna 1945!! Lukemani romaani on painettu vuonna 1977, ja nyt ilmestynyt uusin painos kantaa nimeä Ross Poldark: Kapinallinen. Kirjasarjasta on tehty tv-sarja, ja uusin BBC:n kuvaus nähdään syksyllä Suomessa. Eli tuplasyy lukea Poldark-saaga!
Tätä ei voi kuin suositella historiallisten romaanien lukijoille! Kaikki on mielestäni hienosti tasapainossa: on historian- ja ympäristön kuvausta, petosta, romantiikkaa, onnea, surua...Päähenkilö, Ross Poldark, ei ole kiiltokuvamainen sankariprinssi vaikka pelastaa kotitilansa lisäksi muutaman ihmishengenkin. Muutkaan romaanin henkilöt eivät ole yksiselitteisiä, vaan todellisen tuntuisia ihmisiä hyveineen ja puutteineen. Ehdottomasti suosittelen!

Care Santos : Suklaan maku

Espanjalaiskirjailijan ensimmäinen suomennettu romaani lupasi paljon upealla kannellaan, nimellään sekä takakannen esittelyllään. Alku olikin mukavaa luettavaa. Mutta sitten minua alkoi tympimään naispäähenkilön petturuus ja päättämättömyys (olkoon kyseessä sitten miten ihanat miehet!!). Lopullinen niitti oli siirtyminen 100 vuotta taaksepäin, syynä kankeaakin kankeampi side, kaakaokannu. Juoni tuntui harvinaisen kömpelöltä sekä väkinäiseltä, ja se vain paheni loppua kohti. Mielestäni voit käyttää aikasi muuhun romaaniin kuin tähän! 

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

Vaahteran romaanit toimivat, kun kaipaa mukavan helppoa irtiottoa omasta arjestaan. Päähenkilönä on jälleen itseään etsivä nuori nainen, jonka elämää söhivät isosisko ja hänen avovaimonsa. Lotan koko elämäntapa joutuu suurennuslasin alle ympäristön ja muka-perinteiden vuoksi. Miksei vain voi elää niin kuin tahtoo?! Mutta kaikella on tarkoituksensa, katkenneella koivellakin... Hauskan lisämausteen romaanin tekstiin toi Lotan lukutoukka-imago. Muistoja sekä yhtäläisyyksiä löytää varmasti moni lukija!! Suosittelen!

Jeffrey Archer : Vain aika näyttää

Tässä ehdotonta luettavaa historiallisten romaanien ystäville! Vain aika näyttää aloittaa 7-osaisen Clifton-kronikan. Tämä ensimmäinen osa on ilmestynyt jo v2011, mutta suomennos tuli vasta nyt. Eli seuraava osa voisi putkahtaa piankin?! Toista osaa kaipasin heti, sen verran mielenkiintoinen käänne taas lopussa oli. Päähenkilönä on Harry Clifton, Bristolin työläiskortteliin syntyvä upealla lauluäänellä siunattu poika. Harryn elämä on täynnä sattumuksia; vuoroin onnenpotkuja, vuoroin takapakkia. Pian lukijalle selviää ettei kyse ole sattumista, vaan Harryn elämästä ovat kiinnostuneet useat tahot. Barringtonin rikas suku näyttelee suurta osaa asioiden kulussa. Teot, syyt, seuraukset - hyvin perinteisistä tekoaineista Archer on romaaninsa koonnut, mutta kun osaa kirjoittaa niin lukijalle ei tule tylsää hetkeä tai oloa "olen lukenut tämän aiemmin". Tapahtumat alkavat vuodesta 1919 Harryn äidin näkökulmasta päättyen toisen maailmansodan kynnykselle. Sitten näkökulma vaihtuu yhä uudestaan, ajanjakson pysyessä välillä samana, ja välillä vuodet vierivät eteenpäin. Tyyli toimii! Tapahtumat saavat lisäselvitystä, tai sitten ne menevät entisestään solmuun...juonenkäänteitä siis piisaa, mutta mielestäni uskottavuus säilyy. Hyvää viihdettä, suosittelen!

Peter Sandström : Laudatur

Kirjailijan kaksi ensimmäistä romaania Valkea kuulas (2014) sekä Sinulle joka et ole täällä (2012) ovat pyörineet kirjastossa käsissäni, mutta jostain syystä ne ovat jääneet lainaamatta. Laudatur romaanin koti-isämäinen päähenkilö ilmeisesti kiinnosti sen verran paljon että uskalsin tarttua tähän uutuuteen. Tiesin ettei Sandström päästä lukijaansa helpolla, joten asenteella aloitin lukemisen. Lopulta sitä asennetta ei tarvittukaan, sillä Sandströmin ainutlaatuinen tyyli ja tapa kirjoittaa miellytti. Juonen kulku on jotenkin hämmentävä, mutta silti looginen. Tunnelma on surullisen haikeaa, mennyttä kaipaavaa sekä elämää ihmettelevää. Kun sivuille vielä lisätään Sandströmin kreisi-sävytteinen huumori, lukija ajelehtii ilman omaa tahtoa tuntemuksesta toiseen. Murteen käyttö oli plussaa, mitä se harvoin romaaneissa mielestäni on. Mielenkiintoinen romaani, mielenkiintoinen kokemus; suosittelen!

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Lukupiirin ruotimaa tämäkin. Palkittu ja suosittu kirjailija mietiskelee yksinäisyyteen johtavia syitä. Tässä romaanissa kolme yksinäistä kohtaavat etelä-Tukholmassa samassa kerrostalossa asuessaan: eristäytynyt Elisabeth, leskimies Otto ja sarjakuvapiirtäjä Elias. Kaikkien elämä on umpikujassa, mutta kevään edetessä he varovasti tutustuvat toisiinsa kirjojen avulla. Lukot avautuvat, pilvet väistyvät. Yksinäisyys tuntuu olevan mennyttä, mutta onko loppuelämä pelkkää auringonpaistetta? Lopun voi kokea erilailla, ja se määrittää lukukokemuksen. Toiset kokevat sen kuin märkänä rättinä kasvoille, toiset löytävät siitä symboliikkaa. Oli miten oli, romaani on vaikuttava, tunteellinen ja todellinen, kuin iholle tuleva. Suosittelen!

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Tässä hieman enemmän pureskeltavaa vaativa romaani. Soinin lukupiiri käsitteli kevään aikana Ida Simonsin (1911-1960) ainoan kokonaisen romaanin. Vaikka uudelleen julkaistu romaani (ilmestyi alunperin v.1959) on ohut, sen lukemiseen kannattaa varata aikaa. Aikaperspektiivi on hiukan epämääräinen, samoin tapahtumien rytmitys sekä todellisuuden ja mielikuvituksen sekoittaminen tuntuvat aluksi työläältä. Mutta teksti vie mennessään! Varsinkin sen ajan hengen ja ajatusten kuvaus on mestarillista, samoin huumorin ja herkullisten viisauksien käyttö.
Tyhmä neitsyt on nuoren tytön kasvutarina, pääosassa on 12-vuotias pikkuvanha Gittel erikoisine sukulaisineen. Se sijoittuu Hollannin ja Belgian juutalaisyhteisöihin 1920-30-luvuilla. Gittelin elämä saa uuden suunnan vanhempien riidan vuoksi. Muuton jälkeen hän tutustuu Lucie Mardelliin sekä hänen pankkiiri-isäänsä. He ottavat Gittelin siipiensä suojaan, ja niin uusi, jännittävä maailma avautuu. 
Ida Simons menehtyi pian tämän romaanin julkaisun jälkeen; keskitysleirit veivät terveyden. Se jäi unholaan, kunnes vuonna 2014 se julkaistiin uudestaan herättäen suurta innostusta ympäri Euroopan. Häntä on verrattu Jane Austeniin, eikä suotta! Ajan loistava kuvaus, lempeän piikikäs ironia ja mietiskelevä, nuori naishenkilö tapahtumien keskiössä tuovat väistämättä mieleen Austenin. Suosittelen tätä lukijoille, jotka hakevat "pähkinää purtavaksi" sekä haluavat osallistua lyötöretkelle menneeseen aikaan.

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi

Uskallan väittää, että tämä on täydellinen romanttinen kirja riippukeinuun! Haaveiluun pukkaava juoni ja ympäristö, ei typerän kevyt vaan mukaansa tempaava ja silti aivot off-asentoon laittava romaani. Päälle kolmikymppinen Rosalie toteuttaa haavettaan äitinsä epäilyksistä ja vuokraisäntänsä kalleudesta huolimatta. Paperikauppa Pariisin sivukujalla. Siihen kun lisätään räksyttävä koira, vanha kirjailija ja itseään etsivä kirjallisuudenprofessori, onkin tapahtumilla monta tekijää. Suosittelen!

Vera Vala : Milanon nukkemestari

Kuulitteko juuri tuskaisen huudahduksen?! Se olin minä. Suljin juuri uusimman Arianna de Bellis-romaanin kannet, ja tajuntaani oli juuri heitetty herkullinen, uusi käänne...milloin ilmestyy kuudes osa, en kestä?! Mitään uutta sanomista en juuri keksi, joten toistan itseäni: Mielenkiintoiset henkilöt, sopivasti hämärää menneisyyttä ja romantiikkaa, jännittävä murhamysteeri, hyvä fonttikoko, koukuttava, koukuttava. Ja edelleen, sinä uusi lukija, aloita ensimmäisestä, Kuolema sypressin varjossa. Tämän romaanisarjan taso pysyy hyvänä, mikä ei ole itsestään selvyys tässä kirjoja suoltavassa maailmassa. Todellakin suosittelen!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Grace McCleen : Ihana maa

McCleenin palkittu esikoisteos ilmestyi vuonna 2012. Hän kirjoittaa osin oman elämänsä pohjalta, ja se tuntuu lukijalle asti ilman tätä ennakkotietoakin. Romaani kertoo äidittömästä tytöstä, joka kuuluu isänsä kanssa pieneen Jehovan todistajien yhteisöön. Jo tämä seikka on oiva aihe kiusaajille, mutta kun suurin tehdas menee lakkoon, tilanne syöksähtää pahemmaksi. Uusi opettaja näyttäisi auttavan Judithia, mutta sitten alkavat pään sisäiset äänet puhua...Judithin vuosikausia huoneeseensa rakentama leikkimaailma on ainoa asia minkä kautta yksinäinen lapsi voi käsitellä asioita. 

Kirja on rankka mutta valoisa. Joissakin kohdissa ajattelin lopettavani lukemisen, teksti oli niin lohdutonta. Juoni etenee kuin riivattu kohti tuhoa, mutta kirja on luettava loppuun; muuten lukijalle käy huonosti! Kirjailija käsittelee useampaa rankkaa aihetta yhtä aikaa: yksinäisyys, koulukiusaaminen, mielenterveys, itsemurha, kuolema, työttömyys, väkivalta, kosto, uskonto, ihmisen pahuus...tämän litanian jälkeen kuulostaa hullulta suositella tätä kirjaa, mutta niin teen. Vaikuttava, voimakas, upeasti kirjoitettu (Raamatun tekstirakenne/tyyli näkyy tietyissä kappaleissa!), toivoa antava. Tämä oli kevään viimeinen lukupiirikirja. Jatkamme elokuun lopulla toisen brittikirjailijan, Anita Brooknerin romaanilla Hyvää seuraa.

Roope Lipasti: Linnan juhlat

Soinissa juuri vieraillut kirjailija Roope Lipasti sai varmasti uusia ihailijoita sekä esiintymisensä että romaaninsa ansiosta! Lukupiirin kirjana ollut Linnan juhlat (ilm. vuonna 2015) yllätti, nauratti ja mietitytti monta kertaa. Tiesin Lipastin olevan humoristi, joten hiukan aluksi pelkäsin kirjansa olevan yhtä ja samaa hekohekoa. Mutta ei. Tunneskaala on laaja, eikä nainen jäänyt jalkoihin vaan päähenkilön, Hannun, vaimolle Marialle on annettu aito ääni. Myös romaanin rakenne on vetävä: Dekkareista tutut viittaukset menneisyyteen antoivat lukijalle jännitysmomentin. 
Romaani kertoo Hannun suuresta haaveesta päästä itsenäisyyspäivän juhliin presidentinlinnaan. Se haave kuvastaa koko Hannun persoonaa ja elämää, ja se myös saa pelastusrenkaan osan. Hiljalleen elämä lipuu eteenpäin erilaisten kriisinaiheiden kasvaessa kuin piilossa. Yhtenä päivänä kaikki tuntuu murenevan käsiin: potkut työpaikasta ja vaimon ilmoitus lähdöstä tennisvalmentajansa mukaan. Vaikeasta, haikeasta ja surullisestakin tilanteesta johtuen Hannun päässä alkaa hiukan viiraamaan, ja sattumalta hän kohtaa persoonan treenajan Mikon. Tämä loistava hahmo ottaa Hannun elämän hoitaaksensa, mutta onko taustalla vain auttamisen halu? 6.12. lähestyy, eikä kukaan aavista mitä silloin tapahtuu...Vaikka tapahtumat ovat paikoitellen jotenkin anarkistisia vakaalle suomalaiselle, teksti on läpeensä rehellistä. Tätä romaania voin suositella lämpimästi kaikille lukeville ihmisille!

Anneli Kivelä: Katajamäki kahden vaiheilla

Monen lukema Katajamäki-sarja jatkuu, nyt ilmestyi jo 11.osa. Ja nyt tapahtui se pelolla odotamani hetki: metsään meni. Kirjailija ei oikein keksinyt muuta uutta kuin lisätä pari uutta henkilöä toistelemaan samoja kaavoja. Eniten risoi se amerikkalaisista tv-sarjoista tullut toisto ja kertaus, toisto ja kertaus...Tätä kirjasarjaa lukevat ovat aloittaneet ensimmäisestä osasta. Mikään ei ole puisevampaa lukijalle kuin rämpiä läpi tuttuja juttuja edellisistä romaaneista. Apua! Nyt on löydettävä uusi kotimainen sarja mihin samaistua. Tämä taisi olla tässä.

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut : minun keskitysleiritarinani

Tämä viime vuonna ilmestynyt ja palkittu elämäkerta kuuluu kategoriaan kaikkien on luettava tämä. Loridan-Ivens odotti 70 vuotta, kunnes aika oli kypsä tehdä muistelmat. Taas tällainen elämäkerta, joku voisi ajatella. Sen voi heti tymätä, sillä tämä teos on niin ainutkertainen tyyliltään ja tunnelmaltaan. Kuinka voi kertoa vihasta ja katkeruudesta näin kauniisti? Loridan-Ivens tekee meille  palveluksen: hän kirjoittaa myös tämän päivän rotuerottelusta. 

Marceline joutuu keskitysleirille isänsä kanssa teini-iässä. Hän selviää, isä menehtyy. Olisiko kuolema kuitenkin ollut helpompi ja parempi vaihtoehto kaikille (myös omaisille) kuin leiriltä selviytyminen Oliko parempi kärsiä leirin kauheudet kuin kärsiä tietämättömyydessä leirin ulkopuolella? Miten tärkeä onkaan hautakivi, minkä luona surra ja kaivata. Se myös oikeuttaa surun ja tuskan, poistaa turhan toiveen omaisen kotiinpaluusta. Kuinka kertoa toisille leiriajoista? Nämä pohdinnat nousevat päällimmäiseksi sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. 

Loridan-Ivens kirjoittaa kuin 112 sivuista kirjettä isälleen kertoen koko loppuelämänsä tapahtumat jossitellen ja kunpa-huudahdusten kera. Lukija ei voi kuin itkeä ja huokailla mukana.  Lue tämä uskomaton ja vaikuttava elämäkerta!

Arne Nevanlinna: Pako

Minun mittapuuni mukaan Arne Nevanlinnan romaanit ovat ohuita kooltaan (tämä uusin 237 sivua), mutta vaikutukseltaan ne ovat suorastaan tiiliskiviä. Eilen lukaisin tänä vuonna ilmestyneen romaanin  Pako . En saa ajatuksiani pois kirjan tapahtumista ja henkilöistä, Josefista ja Katharinesta. Heihin kiintyi 70 vuoden mittaisen kuvauksen aikana. Josef ja Katharine tapaavat poikkeuksellisissa oloissa, pakomatkalla tuhoutuneista kodeistaan. Molemmat ovat menettäneet perheensä joko rintamalla tai pommituksissa. Sattumusten ja vaiston varaisten valintojen ansiosta he päätyvät avioparina laivalle, suuntana suurten lupausten Amerikka. Elämä vie parempaan, mutta koko ajan takaraivossa kytee pelko natsi-syytöksistä tai syyte murhasta tai jopa murhista. Vai ovatko uudesti syntyneet Joe ja Kate puhtoisia kuin pulmuset? Heidän tarinaansa kuvataan viimeiseen hengenvetoon asti, mutta salaisuuksista osa jää leijumaan ilmaan. 

Nevanlinna on jälleen kerran tehnyt ihailtavan taustoituksen romaanilleen; 1940-luvun Saksa on totta kirjan sivuilla. Sen ajan sukupuoliroolien murtuminen vaikeissa olosuhteissa, tottuminen Amerikan ihanteisiin ja vaatimuksiin sekä kaiken kyseenalaistaminen avioliittoa myöten terävän älykkäästi on juuri sitä Nevanlinnaa, mitä voisi lukea enemmän ja useammin! Tämä ei ole helppoa luettavaa, mutta kun kaipaat mielen herätystä - lue tämä.

Raisa Lardot: Russa, russa!

Lukupiiri ihastui Raisa Lardotin omaelämänkerrallisen sarjan toiseen osaan (ilm. v1994). Ensimmäinen, Ripaskalinnut (ilm. v1978), on jäänyt lukupiiriläisiltä väliin, mutta se ei hankaloittanut romaanin lukua. Varmasti monet lukevat ensimmäisen osan ja hyppäävät sitten tuoreeseen kolmanteen osaan Raisa ja Andrei, mikä ilmestyi vuoden 2015 loppupuolella. Sen verran suurta ihastusta Lardot aiheutti.

Vepsäläissyntyinen kuusilapsinen pakolaisperhe kokee järkytyksen toisensa perään: ero kodista, ero mummusta ja sitten ero isästä. Vihainen ja sisukas äiti hoitaa lapsensa ja mielensä pitämällä kaiken putipuhtaana. Uusi kotimaa, sodista selvinnyt Suomi, hakee uomiaan yhteiskunnan joka saralla. Kaikkea tätä seurataan tyttölapsen suurin, ihmettelevin ja viattomin silmin. Lardot osaa pohtia lapsen viisaalla ja kiertelemättömällä äänellä sotaa, ihmissuhteita sekä tunteita, niitä kiellettyjäkin. Teksti on tunteisiin käyvää kovien kohtaloiden kautta, mutta samalla hellyttävää olematta liirum laarum lällyä. Lardot pukee välillä lapsen viisauden huumoriin, mikä upposi ainakin meihin lukupiiriläisiin. Teksti viritti vilkkaan keskustelun muun muassa naisen oikeuksista, lapsen mielestä ja muistista sekä sodan vaikutuksesta meidänkin elämäämme. Tätä romaania voi lämpimästi suositella kaikille elämänkertoja tai historiallisia romaaneja etsiville lukijoille!

Kazuo Ishiguro : Menneen maailman maalari

Soinin lukupiiri keskusteli viimeksi monesti palkitun, japanilaissyntyisen brittikirjailijan Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalari-romaanista. Romaani tarjoili leppeän lukukokemuksen, ja itselleni Keltainen kirjasto-sarja alkaa vihdoin näyttää luettavalta näin normilukijan kannalta. Ishiguro avaa tyylikkäästi Japanin kulttuuria monine tapoineen ja käytäntöineen. Ihmisen aseman ja kunnian todella suuri merkitys tulee esille joka sivulla. Teksti ei ole kuitenkaan pelkkää totista törinää, vaan Ishiguro käyttää kuivaa huumoriaan kuvatessaan ihmisen eloa, japanilaisen sielua. 
On vuosi 1948 Nagasakissa. Sodassa poikansa ja vaimonsa menettänyt taiteilija Masuji Ono asuu nuoremman tyttärensä kanssa sodan vaurioittamassa omakotitalossa. Vanhempi tytär on naimisissa toisessa kaupungissa. Ono joutuu pohtimaan menneisyyttään tyttären avioliittoneuvotteluiden kariuduttua salaperäisesti. Onko taidemaalarin elämässä jotain sellaista, mikä vaikeuttaa molempien tyttärien elämää? Romaani etenee kahdella aikajanalla, selvittäen sekä Onon että koko Japanin tekemiä valintoja. Onko uusi sukupolvi oikeassa vaatiessaan katumusta ja häpeää sodan aloittaneelta sukupolvelta?
Ishiguro kirjoittaa taitavan vähäeleisesti luoden silti elävän kuvan lukijan mieleen. Hän tarjoilee monipuolista näkökulmaa Japanista, luontoa unohtamatta. Tässä kutkuttava esimerkki hänen huumoristaan: " Ehkä valtion työmiehet jatkavat siellä jotain loputtoman hidasta projektia." 

Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi: Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945

Tämä tuore tietoteos oli luettava yhden päivän aikana. 284 sivua napakkaa analyysiä vaikeasta, vähän tutkitusta aiheesta: saksalaisten itsemurhista kolmannen valtakunnan aikana. Teos keskittyy kevään 1945 järkyttävään itsemurha-aaltoon hakien selitystä ihmisen psykologiasta, tarpeista, sattumista, politiikasta, kulttuurista, kasvatuksesta....Puhuttiin itsemurhaepidemiasta, minkä kulun saattoi ennakoida varsinkin itärintamalla, puna-armeijan edessä. Koston pelko sekä häpeä ajoivat monet oman käden oikeuteen. Erään saksalaismiehen kirjattu kommentti kuvaa hyvin kansan ajatuksia: "En jaksa enää. Kaikki, mihin olen uskonut, paljastuu hulluudeksi ja rikokseksi." 
Florian Huber kuvaa kansan rakastumista Hitleriin alusta asti. Miten se vastasi saksalaisen tarpeisiin, kunniaan, häpeään Versaillesin rauhasta. Hän selittää asiat tunteilematta, todeten selvät faktat. Paketin tekee täydelliseksi sodan jälkeisen ajan haastatteluista otetut kommentit, joista selviää saksalaisten selviytymiskeinot: kollektiivinen kieltäminen ja uhriuden tunne. 
Järkyttävä, mutta yhä tarpeellinen tietopläjäys. Kirjasta saa paljon pohdittavaa myös tähän aikaan. Miten paljon ihminen on valmis tekemään hyväksynnän eteen? Miten helppoa onkaan kääntää katse pois pahasta ja kieltää se? Mikä on massan, joukkohysterian, voima? 
Melita Maschmann, kiihkeän innokas natsi, totesi sodan jälkeen (pohtiessaan syitä vakaumukseensa): "Tässä vastauksessa piili mahdollisuus tappavaan pettymykseen. Siltä saattoi suojautua vain yhdellä tavalla : lopettamalla ajattelemisen."

Jussi Adler-Olsen : Tapaus 64

Osasto Q-sarjan neljäs osa jatkaa takuuvarmalla, korkealla tasolla. Ainoa miinus tulee kolmesta (!) aikatasosta, mutta juonen kulun kannalta se on varmasti kutkuttavin tapa. Lukijan täytyy siis olla skarppina pysyäkseen perässä. Mutta se kannattaa!!
Erilaiset ihmiset erilaisista lähtökohdista yrittävät selvitä elämästä voittajina; yhteentörmäys on väistämätön. Menneisyydessä vaikuttaa Sprogon saari, tulevaisuudessa puolue nimeltä Puhtaat linjat. Se luokitellaan äärioikeistolaiseksi puolueeksi, mutta siistiksi ja edustuskelpoiseksi. Mutta: puolueen sisällä vaikuttaa vahvasti salainen siipi, jonka tehtävänä on raivata pois epäkelpo aines jo ennen syntymää. Sen salaamiseksi puolueen johto on valmis tekemään kaikkensa, jopa tappamaan oman puolueen jäseniä. Adler-Olsen hallitsee hienosti vyyhteisen pakettinsa, ja koko sarjaa voi todellakin suositella!!

Regina Rask : Jouluihminen

Vuoden 2015 viimeinen lukupiiriromaani haettiin jouluteema mielessä. Päädyimme tähän pienen sivumäärän sekä kutsuvan nimen takia. Romaani antoi paljon, paljon enemmän kuin esimakua tulevasta joulusesongista! Raskin tekstiä on joskus moitittu ronskiksi tms, mutta ainakin tämä romaani teki poikkeuksen. Tätä ei voi pitää kevyenä vaihtoehtona nopealukuisuutensa takia, sillä teksti antoi ajattelemisen aihetta, liikutti ja nauratti. Romaanissa on paljon teräviä, hoksaavia totuuksia naisen elämästä. Loppu ihastutti ja yllätti. Älä lue sulkeita, jos et halua juonipaljastusta!! Suosittelen lämpimästi!!! (Miksi muka kaikkien pitäisi erota?!)