perjantai 18. maaliskuuta 2016

Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut : minun keskitysleiritarinani

Tämä viime vuonna ilmestynyt ja palkittu elämäkerta kuuluu kategoriaan kaikkien on luettava tämä. Loridan-Ivens odotti 70 vuotta, kunnes aika oli kypsä tehdä muistelmat. Taas tällainen elämäkerta, joku voisi ajatella. Sen voi heti tymätä, sillä tämä teos on niin ainutkertainen tyyliltään ja tunnelmaltaan. Kuinka voi kertoa vihasta ja katkeruudesta näin kauniisti? Loridan-Ivens tekee meille  palveluksen: hän kirjoittaa myös tämän päivän rotuerottelusta. 

Marceline joutuu keskitysleirille isänsä kanssa teini-iässä. Hän selviää, isä menehtyy. Olisiko kuolema kuitenkin ollut helpompi ja parempi vaihtoehto kaikille (myös omaisille) kuin leiriltä selviytyminen Oliko parempi kärsiä leirin kauheudet kuin kärsiä tietämättömyydessä leirin ulkopuolella? Miten tärkeä onkaan hautakivi, minkä luona surra ja kaivata. Se myös oikeuttaa surun ja tuskan, poistaa turhan toiveen omaisen kotiinpaluusta. Kuinka kertoa toisille leiriajoista? Nämä pohdinnat nousevat päällimmäiseksi sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. 

Loridan-Ivens kirjoittaa kuin 112 sivuista kirjettä isälleen kertoen koko loppuelämänsä tapahtumat jossitellen ja kunpa-huudahdusten kera. Lukija ei voi kuin itkeä ja huokailla mukana.  Lue tämä uskomaton ja vaikuttava elämäkerta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti