Soinissa juuri vieraillut kirjailija Roope Lipasti sai varmasti uusia ihailijoita sekä esiintymisensä että romaaninsa ansiosta! Lukupiirin kirjana ollut Linnan juhlat (ilm. vuonna 2015) yllätti, nauratti ja mietitytti monta kertaa. Tiesin Lipastin olevan humoristi, joten hiukan aluksi pelkäsin kirjansa olevan yhtä ja samaa hekohekoa. Mutta ei. Tunneskaala on laaja, eikä nainen jäänyt jalkoihin vaan päähenkilön, Hannun, vaimolle Marialle on annettu aito ääni. Myös romaanin rakenne on vetävä: Dekkareista tutut viittaukset menneisyyteen antoivat lukijalle jännitysmomentin.
Romaani kertoo Hannun suuresta haaveesta päästä itsenäisyyspäivän juhliin presidentinlinnaan. Se haave kuvastaa koko Hannun persoonaa ja elämää, ja se myös saa pelastusrenkaan osan. Hiljalleen elämä lipuu eteenpäin erilaisten kriisinaiheiden kasvaessa kuin piilossa. Yhtenä päivänä kaikki tuntuu murenevan käsiin: potkut työpaikasta ja vaimon ilmoitus lähdöstä tennisvalmentajansa mukaan. Vaikeasta, haikeasta ja surullisestakin tilanteesta johtuen Hannun päässä alkaa hiukan viiraamaan, ja sattumalta hän kohtaa persoonan treenajan Mikon. Tämä loistava hahmo ottaa Hannun elämän hoitaaksensa, mutta onko taustalla vain auttamisen halu? 6.12. lähestyy, eikä kukaan aavista mitä silloin tapahtuu...Vaikka tapahtumat ovat paikoitellen jotenkin anarkistisia vakaalle suomalaiselle, teksti on läpeensä rehellistä. Tätä romaania voin suositella lämpimästi kaikille lukeville ihmisille!
maanantai 2. toukokuuta 2016
Anneli Kivelä: Katajamäki kahden vaiheilla
Monen lukema Katajamäki-sarja jatkuu, nyt ilmestyi jo 11.osa. Ja nyt tapahtui se pelolla odotamani hetki: metsään meni. Kirjailija ei oikein keksinyt muuta uutta kuin lisätä pari uutta henkilöä toistelemaan samoja kaavoja. Eniten risoi se amerikkalaisista tv-sarjoista tullut toisto ja kertaus, toisto ja kertaus...Tätä kirjasarjaa lukevat ovat aloittaneet ensimmäisestä osasta. Mikään ei ole puisevampaa lukijalle kuin rämpiä läpi tuttuja juttuja edellisistä romaaneista. Apua! Nyt on löydettävä uusi kotimainen sarja mihin samaistua. Tämä taisi olla tässä.
perjantai 18. maaliskuuta 2016
Marceline Loridan-Ivens: Isä, et koskaan palannut : minun keskitysleiritarinani
Tämä viime vuonna ilmestynyt ja palkittu elämäkerta kuuluu kategoriaan kaikkien on luettava tämä. Loridan-Ivens odotti 70 vuotta, kunnes aika oli kypsä tehdä muistelmat. Taas tällainen elämäkerta, joku voisi ajatella. Sen voi heti tymätä, sillä tämä teos on niin ainutkertainen tyyliltään ja tunnelmaltaan. Kuinka voi kertoa vihasta ja katkeruudesta näin kauniisti? Loridan-Ivens tekee meille palveluksen: hän kirjoittaa myös tämän päivän rotuerottelusta.
Marceline joutuu keskitysleirille isänsä kanssa teini-iässä. Hän selviää, isä menehtyy. Olisiko kuolema kuitenkin ollut helpompi ja parempi vaihtoehto kaikille (myös omaisille) kuin leiriltä selviytyminen Oliko parempi kärsiä leirin kauheudet kuin kärsiä tietämättömyydessä leirin ulkopuolella? Miten tärkeä onkaan hautakivi, minkä luona surra ja kaivata. Se myös oikeuttaa surun ja tuskan, poistaa turhan toiveen omaisen kotiinpaluusta. Kuinka kertoa toisille leiriajoista? Nämä pohdinnat nousevat päällimmäiseksi sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.
Loridan-Ivens kirjoittaa kuin 112 sivuista kirjettä isälleen kertoen koko loppuelämänsä tapahtumat jossitellen ja kunpa-huudahdusten kera. Lukija ei voi kuin itkeä ja huokailla mukana. Lue tämä uskomaton ja vaikuttava elämäkerta!
Marceline joutuu keskitysleirille isänsä kanssa teini-iässä. Hän selviää, isä menehtyy. Olisiko kuolema kuitenkin ollut helpompi ja parempi vaihtoehto kaikille (myös omaisille) kuin leiriltä selviytyminen Oliko parempi kärsiä leirin kauheudet kuin kärsiä tietämättömyydessä leirin ulkopuolella? Miten tärkeä onkaan hautakivi, minkä luona surra ja kaivata. Se myös oikeuttaa surun ja tuskan, poistaa turhan toiveen omaisen kotiinpaluusta. Kuinka kertoa toisille leiriajoista? Nämä pohdinnat nousevat päällimmäiseksi sodan jälkeisinä vuosikymmeninä.
Loridan-Ivens kirjoittaa kuin 112 sivuista kirjettä isälleen kertoen koko loppuelämänsä tapahtumat jossitellen ja kunpa-huudahdusten kera. Lukija ei voi kuin itkeä ja huokailla mukana. Lue tämä uskomaton ja vaikuttava elämäkerta!
torstai 17. maaliskuuta 2016
Arne Nevanlinna: Pako
Minun mittapuuni mukaan Arne Nevanlinnan romaanit ovat ohuita kooltaan (tämä uusin 237 sivua), mutta vaikutukseltaan ne ovat suorastaan tiiliskiviä. Eilen lukaisin tänä vuonna ilmestyneen romaanin Pako . En saa ajatuksiani pois kirjan tapahtumista ja henkilöistä, Josefista ja Katharinesta. Heihin kiintyi 70 vuoden mittaisen kuvauksen aikana. Josef ja Katharine tapaavat poikkeuksellisissa oloissa, pakomatkalla tuhoutuneista kodeistaan. Molemmat ovat menettäneet perheensä joko rintamalla tai pommituksissa. Sattumusten ja vaiston varaisten valintojen ansiosta he päätyvät avioparina laivalle, suuntana suurten lupausten Amerikka. Elämä vie parempaan, mutta koko ajan takaraivossa kytee pelko natsi-syytöksistä tai syyte murhasta tai jopa murhista. Vai ovatko uudesti syntyneet Joe ja Kate puhtoisia kuin pulmuset? Heidän tarinaansa kuvataan viimeiseen hengenvetoon asti, mutta salaisuuksista osa jää leijumaan ilmaan.
Nevanlinna on jälleen kerran tehnyt ihailtavan taustoituksen romaanilleen; 1940-luvun Saksa on totta kirjan sivuilla. Sen ajan sukupuoliroolien murtuminen vaikeissa olosuhteissa, tottuminen Amerikan ihanteisiin ja vaatimuksiin sekä kaiken kyseenalaistaminen avioliittoa myöten terävän älykkäästi on juuri sitä Nevanlinnaa, mitä voisi lukea enemmän ja useammin! Tämä ei ole helppoa luettavaa, mutta kun kaipaat mielen herätystä - lue tämä.
Nevanlinna on jälleen kerran tehnyt ihailtavan taustoituksen romaanilleen; 1940-luvun Saksa on totta kirjan sivuilla. Sen ajan sukupuoliroolien murtuminen vaikeissa olosuhteissa, tottuminen Amerikan ihanteisiin ja vaatimuksiin sekä kaiken kyseenalaistaminen avioliittoa myöten terävän älykkäästi on juuri sitä Nevanlinnaa, mitä voisi lukea enemmän ja useammin! Tämä ei ole helppoa luettavaa, mutta kun kaipaat mielen herätystä - lue tämä.
Raisa Lardot: Russa, russa!
Lukupiiri ihastui Raisa Lardotin omaelämänkerrallisen sarjan toiseen osaan (ilm. v1994). Ensimmäinen, Ripaskalinnut (ilm. v1978), on jäänyt lukupiiriläisiltä väliin, mutta se ei hankaloittanut romaanin lukua. Varmasti monet lukevat ensimmäisen osan ja hyppäävät sitten tuoreeseen kolmanteen osaan Raisa ja Andrei, mikä ilmestyi vuoden 2015 loppupuolella. Sen verran suurta ihastusta Lardot aiheutti.
Vepsäläissyntyinen kuusilapsinen pakolaisperhe kokee järkytyksen toisensa perään: ero kodista, ero mummusta ja sitten ero isästä. Vihainen ja sisukas äiti hoitaa lapsensa ja mielensä pitämällä kaiken putipuhtaana. Uusi kotimaa, sodista selvinnyt Suomi, hakee uomiaan yhteiskunnan joka saralla. Kaikkea tätä seurataan tyttölapsen suurin, ihmettelevin ja viattomin silmin. Lardot osaa pohtia lapsen viisaalla ja kiertelemättömällä äänellä sotaa, ihmissuhteita sekä tunteita, niitä kiellettyjäkin. Teksti on tunteisiin käyvää kovien kohtaloiden kautta, mutta samalla hellyttävää olematta liirum laarum lällyä. Lardot pukee välillä lapsen viisauden huumoriin, mikä upposi ainakin meihin lukupiiriläisiin. Teksti viritti vilkkaan keskustelun muun muassa naisen oikeuksista, lapsen mielestä ja muistista sekä sodan vaikutuksesta meidänkin elämäämme. Tätä romaania voi lämpimästi suositella kaikille elämänkertoja tai historiallisia romaaneja etsiville lukijoille!
Vepsäläissyntyinen kuusilapsinen pakolaisperhe kokee järkytyksen toisensa perään: ero kodista, ero mummusta ja sitten ero isästä. Vihainen ja sisukas äiti hoitaa lapsensa ja mielensä pitämällä kaiken putipuhtaana. Uusi kotimaa, sodista selvinnyt Suomi, hakee uomiaan yhteiskunnan joka saralla. Kaikkea tätä seurataan tyttölapsen suurin, ihmettelevin ja viattomin silmin. Lardot osaa pohtia lapsen viisaalla ja kiertelemättömällä äänellä sotaa, ihmissuhteita sekä tunteita, niitä kiellettyjäkin. Teksti on tunteisiin käyvää kovien kohtaloiden kautta, mutta samalla hellyttävää olematta liirum laarum lällyä. Lardot pukee välillä lapsen viisauden huumoriin, mikä upposi ainakin meihin lukupiiriläisiin. Teksti viritti vilkkaan keskustelun muun muassa naisen oikeuksista, lapsen mielestä ja muistista sekä sodan vaikutuksesta meidänkin elämäämme. Tätä romaania voi lämpimästi suositella kaikille elämänkertoja tai historiallisia romaaneja etsiville lukijoille!
torstai 11. helmikuuta 2016
Kazuo Ishiguro : Menneen maailman maalari
Soinin lukupiiri keskusteli viimeksi monesti palkitun, japanilaissyntyisen brittikirjailijan Kazuo Ishiguron Menneen maailman maalari-romaanista. Romaani tarjoili leppeän lukukokemuksen, ja itselleni Keltainen kirjasto-sarja alkaa vihdoin näyttää luettavalta näin normilukijan kannalta. Ishiguro avaa tyylikkäästi Japanin kulttuuria monine tapoineen ja käytäntöineen. Ihmisen aseman ja kunnian todella suuri merkitys tulee esille joka sivulla. Teksti ei ole kuitenkaan pelkkää totista törinää, vaan Ishiguro käyttää kuivaa huumoriaan kuvatessaan ihmisen eloa, japanilaisen sielua.
On vuosi 1948 Nagasakissa. Sodassa poikansa ja vaimonsa menettänyt taiteilija Masuji Ono asuu nuoremman tyttärensä kanssa sodan vaurioittamassa omakotitalossa. Vanhempi tytär on naimisissa toisessa kaupungissa. Ono joutuu pohtimaan menneisyyttään tyttären avioliittoneuvotteluiden kariuduttua salaperäisesti. Onko taidemaalarin elämässä jotain sellaista, mikä vaikeuttaa molempien tyttärien elämää? Romaani etenee kahdella aikajanalla, selvittäen sekä Onon että koko Japanin tekemiä valintoja. Onko uusi sukupolvi oikeassa vaatiessaan katumusta ja häpeää sodan aloittaneelta sukupolvelta?
Ishiguro kirjoittaa taitavan vähäeleisesti luoden silti elävän kuvan lukijan mieleen. Hän tarjoilee monipuolista näkökulmaa Japanista, luontoa unohtamatta. Tässä kutkuttava esimerkki hänen huumoristaan: " Ehkä valtion työmiehet jatkavat siellä jotain loputtoman hidasta projektia."
On vuosi 1948 Nagasakissa. Sodassa poikansa ja vaimonsa menettänyt taiteilija Masuji Ono asuu nuoremman tyttärensä kanssa sodan vaurioittamassa omakotitalossa. Vanhempi tytär on naimisissa toisessa kaupungissa. Ono joutuu pohtimaan menneisyyttään tyttären avioliittoneuvotteluiden kariuduttua salaperäisesti. Onko taidemaalarin elämässä jotain sellaista, mikä vaikeuttaa molempien tyttärien elämää? Romaani etenee kahdella aikajanalla, selvittäen sekä Onon että koko Japanin tekemiä valintoja. Onko uusi sukupolvi oikeassa vaatiessaan katumusta ja häpeää sodan aloittaneelta sukupolvelta?
Ishiguro kirjoittaa taitavan vähäeleisesti luoden silti elävän kuvan lukijan mieleen. Hän tarjoilee monipuolista näkökulmaa Japanista, luontoa unohtamatta. Tässä kutkuttava esimerkki hänen huumoristaan: " Ehkä valtion työmiehet jatkavat siellä jotain loputtoman hidasta projektia."
Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi: Kansan perikato kolmannessa valtakunnassa 1945
Tämä tuore tietoteos oli luettava yhden päivän aikana. 284 sivua napakkaa analyysiä vaikeasta, vähän tutkitusta aiheesta: saksalaisten itsemurhista kolmannen valtakunnan aikana. Teos keskittyy kevään 1945 järkyttävään itsemurha-aaltoon hakien selitystä ihmisen psykologiasta, tarpeista, sattumista, politiikasta, kulttuurista, kasvatuksesta....Puhuttiin itsemurhaepidemiasta, minkä kulun saattoi ennakoida varsinkin itärintamalla, puna-armeijan edessä. Koston pelko sekä häpeä ajoivat monet oman käden oikeuteen. Erään saksalaismiehen kirjattu kommentti kuvaa hyvin kansan ajatuksia: "En jaksa enää. Kaikki, mihin olen uskonut, paljastuu hulluudeksi ja rikokseksi."
Florian Huber kuvaa kansan rakastumista Hitleriin alusta asti. Miten se vastasi saksalaisen tarpeisiin, kunniaan, häpeään Versaillesin rauhasta. Hän selittää asiat tunteilematta, todeten selvät faktat. Paketin tekee täydelliseksi sodan jälkeisen ajan haastatteluista otetut kommentit, joista selviää saksalaisten selviytymiskeinot: kollektiivinen kieltäminen ja uhriuden tunne.
Järkyttävä, mutta yhä tarpeellinen tietopläjäys. Kirjasta saa paljon pohdittavaa myös tähän aikaan. Miten paljon ihminen on valmis tekemään hyväksynnän eteen? Miten helppoa onkaan kääntää katse pois pahasta ja kieltää se? Mikä on massan, joukkohysterian, voima?
Melita Maschmann, kiihkeän innokas natsi, totesi sodan jälkeen (pohtiessaan syitä vakaumukseensa): "Tässä vastauksessa piili mahdollisuus tappavaan pettymykseen. Siltä saattoi suojautua vain yhdellä tavalla : lopettamalla ajattelemisen."
Florian Huber kuvaa kansan rakastumista Hitleriin alusta asti. Miten se vastasi saksalaisen tarpeisiin, kunniaan, häpeään Versaillesin rauhasta. Hän selittää asiat tunteilematta, todeten selvät faktat. Paketin tekee täydelliseksi sodan jälkeisen ajan haastatteluista otetut kommentit, joista selviää saksalaisten selviytymiskeinot: kollektiivinen kieltäminen ja uhriuden tunne.
Järkyttävä, mutta yhä tarpeellinen tietopläjäys. Kirjasta saa paljon pohdittavaa myös tähän aikaan. Miten paljon ihminen on valmis tekemään hyväksynnän eteen? Miten helppoa onkaan kääntää katse pois pahasta ja kieltää se? Mikä on massan, joukkohysterian, voima?
Melita Maschmann, kiihkeän innokas natsi, totesi sodan jälkeen (pohtiessaan syitä vakaumukseensa): "Tässä vastauksessa piili mahdollisuus tappavaan pettymykseen. Siltä saattoi suojautua vain yhdellä tavalla : lopettamalla ajattelemisen."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)