Charles Dickens: Saiturin joulu

Dickens (1812-1870)  oli viktoriaanisen ajan Englannin viihdekirjailija, jonka tekstejä yleisö odotti ja rakasti. Joulukertomuksen ensipainos julkaistiin joulukuussa 1843, ja sen jälkeen sitä on julkaistu useammalla nimellä. Nimestä viis, tarina elää yhä ja on voimissaan! Soinin kirjaston lukupiiri koki todellisen jouluhetken glögin ja herkkujen ääressä, Dickensin kykyä ihaillen. Teksti ei tunnu kökön vanhalta, eikä huumori tai viisaus ole ontuvaa tämän ajan lukijalle. Älykästä, lämmintä, huumorin sävyttämää tekstiä olematta epäuskottava tai naiivi - tämä kirja on ikiaikainen! 
Kyseessä on aikuisten satu, mikä tempaisee todentuntuisesti mukaansa. Viktoriaaniseen tyyliin kuuluu myös kurjuuden, varsinkin vähempiosaisten kuten lasten, maksimointi. Kun tämän hyväksyy, samoin kuin haamujen ja henkien läsnäolon, pääsee mielenkiintoiselle, opettavaiselle matkalle. Dickens ei heilu karttakeppi kädessä osoittaen ihmisten virheitä vaatien hyvitystä tai opiksi ottamista. Ehei, tämä kirjailija tekee ironisella huumorillaan ja realistisella otteellaan ihmeitä lukijan mielessä. Osaan kertomuksiensa henkilöitä hän käytti esikuvanaan sukulaisiaan ja tuttaviaan...Tässä päähenkilönä huseeraa vähemmän hurmaava mutta sitäkin rikkaampi Ebenezer Scrooge. Hänen kuollut, ainoa "ystävänsä" Jacob Marley saapuu kummittelemaan joulun kunniaksi. Marley antaa Saiturille vielä yhden mahdollisuuden tehdä parannuksen, kunhan kestää kolmen eri hengen riepottelun. Pikkuhiljaa Scrooge alkaa murenemaan, ja näkee rahan sekä vallan taakse. Mitä kyynisyys, raha, valta tai kollegoiden kylmä arvostus auttavat, jos kotona ei edes takan tuli lämmitä. Ydinsanoma tuntuu olevan ettei raha tee onnelliseksi. Myös tasa-arvo on Dickensin mukaan hyve - olemmehan me kaikki samanarvoisia hautaanmatkaajia. Suosittelen tätä pientä suurta (100sivua) kirjaa kaikille lukukykyisille ihmisille!!

Ralf Rothmann: Kuolema keväällä

Saksan palkituimpiin nykykirjailijoihin lukeutuva Rothmann otti karsean riskin valitessaan tämän romaanin aihetta. Julkisuus oli varmaa, mutta kiitokset ja ylistyssanat ovat kirjailijalle varmasti suuri helpotus! 
Romaanin päätapahtumat ovat vuoden 1945 aikana, mutta lisänä on kaksi muutakin aikatasoa. Rakenne on silti selkeä, asiat esitetään kuin itse koettuna liikoja dramatisoimatta eikä lukijaa houkutella jatkamaan lukemista raakuuksilla mässäilemällä. Rothmann kuvaa kaikki ne harmaan sävyt, joita saksalaiset kokivat väistämättä. Ei ollut valkoista ja / tai mustaa, vaan eri harmaan sävyjä. Pääosassa on Walter, joka joutuu rintamalle petkutettuna ja viime tipassa. Paras ystävä, Fiete, joutuu samaan kyytiin, ja matka rintamalle alkaa. Jo alussa vihjataan tulevasta tragediasta johon nuoret miehet joutuvat. Walter joutuu pahimpaan mahdolliseen tilanteeseen, eikä vaihtoehtoja lopulta ole kuin se yksi: painaa liipasimesta. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin selviytyä, mutta kuinka se tapahtuu? Mitä kertoa rintaman tapahtumista, joita ei itsekään ymmärrä, kestä tahi hyväksy!? 
Romaanin loppu on karun kaunis. Murhe, syyllisyys, anteeksianto. Tämän romaanin olisi varmasti ollut hyvä ilmestyä jo aikaa sitten, mutta ehkäpä vasta nyt olemme valmiita.

Ville Kaarnakari: Operaatio Polar

Kaarnakarin uutuus ei tuota pettymystä tälläkään kertaa. Varmaa ja perinteistä sotaromaani-tyyliä, fiktion ja faktojen huumaavaa sekoitusta. Aiheen valinnassa tämä mies on mestari! Kirjan kannen alaotsikko, Salaisen sodan salaiset partiot, paljastaa kyseessä olevan kylmän sodan kynnyksellä elävän Suomen varautumisesta tulevaan, salaisin ja laittominkin keinoin. Entiset kaukopartiomiehet toteuttavat entisen tiedustelupalvelun operaatiota. Toiminta peitetään valjastamalla se Neuvostoliiton vihollisten tarkoitukseen. Tapahtumat ovat kokoajan veitsen terällä: kuka paljastuu, kenen henki lähtee, mikä on hinta ja tarkoitus, kuka vedättää ketäkin...Omistuskirjoitus kertoo paljon, ja aiheuttaa väreitä: "Tämän kirjan haluan omistaa niille, jotka tietävät mutta eivät kerro." Tämä romaani on luettava rytinällä loppuun asti! Sitä ihmettelen, miksi Tuntematonta sotilasta kuvataan moneen kertaan uudestaan, kun on tällaisia tarinoita mistä filmata uutta!? Operaatio Chevalier (ilm.v2011) elokuvana saisi pissit housuun.

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

Lukupiirin toinen nobelistikirjailija oli Hemingway, romaanina Vanhus ja meri. Sivumäärällä tämäkään ei ollut pilattu, mutta teksti on painavaa ja täynnä tunnetta. Kyyneliltä ei nytkään vältytty, mutta tunnelma lopussa oli vähemmän raskas kuin Steinbeckin Helmessä. Unelmat, rakkaus, luonto, elämän kiertokulku - siinä pääteemoja ainakin minun mielestäni. Pääosassa tässäkin köyhä kalastaja. Yksinäinen vanhus on saanut huonon kalaonnen päälleen. Nuoren pojan luottamus ja ihailu valaa uskoa ja ajaa vanhuksen kauas merelle. Siellä tapahtumat saavat suorastaan raamatulliset mittasuhteet. Lukija jyrsii kynsiään; ehtiikö vanhus saaliineen rantaan ennenkuin kaikki on mennyttä. Silti, oliko kaikki kuitenkaan turhaa? Onko kokemus saaliin saantia tärkeämpi? Ja mikä elämässä on tärkeää, tarvitseeko ihminen unelmia sekä mikä on lähimmäisen uskon merkitys? Vanhuksen suhteessa luontoon sekä kalastukseen oli jotain hämmentävän tuttua. Sitten tajusin, kuvaus sopii omaan appiukkooni Alpoon! Kiitos Ernest!! Terveiset teille molemmille sinne pilvien päälle!

John Steinbeck: Helmi

Soinin kirjaston lukupiiri valitsi lokakuun lukemiseksi kaksi klassikkoa. Toinen, Steinbeckin Helmi herätti meissä kaikissa ihailua, haikeutta, ihmetystä ja osassa myöskin surua. Tämä ei kuulu miellyttäviin tai helppoihin lukukokemuksiin. Tämä on suuri ja tunteikas romaani; silmäkulmat kostuvat ja välillä ainakin minua suututti niin että teki mieleni heittää kirja ikkunasta pimeään! Mielestäni Steinbeck onnistuu kuvaamaan loistavasti juuri ihmisen sielun rumuutta. Kuvaus sosiaalisista luokista, ahneudesta, valkoisen ihmisen turhasta ylemmyyden tunteesta - kaikki tämä mestarillisesti sekä yhä ajankohtaisesti kuvattuna hieman reiluun sataan sivuun!

Juoni lyhykäisyydessään on seuraava: köyhä kalastaja Kino löytää simpukasta suuren helmen juuri kun sitä kipeimmin kaipaa. Esikoista on purrut skorpioni, mutta kaupungin lääkäri ei suostu hoitamaan jos ei ole tarjota rahaa korvaukseksi. Kinon löydöstä lähtee heti uutinen kiertämään pitkin kaupunkia, ja se vaikuttaa ihmisiin yllättävän samalla tavalla: kuinka minä voisin hyötyä helmestä? Tunnelma on verkkainen mutta silti intensiivisen tiheä kuin trillerissä ikään; kuinka kaikki päättyy? Ja silti, tässä kirjassa on jotain kaunista! Lue, ihastu, mieti, mykisty!

Anita Brookner: Hyvää seuraa

Tämä vuonna 1987 ilmestynyt romaani vaatii tietyn mielentilan, jotta kirjailijan tarjoama maisema avautuu. Syksyn ensimmäisen Soinin lukupiirin luettava pisti miettimään ihmisen yksinäisyyttä/ulkopuolisuutta, suojautumiskeinoja, rakkautta, ystävyyssuhteiden muotoutumista...Brookner ei esitä ajatuksiaan valmiiksi purettuina, vaan laittaa lukijan miettimään esimerkiksi kuka käytti hyväkseen ketäkin ja että kumman naisen elämä oli vain esitystä.
Puolan juutalaisen perheen ainokainen Anita Brookner syntyi Britanniassa vuonna 1928. Taidetta opiskellut ja opettanut ulkopuolisuutta aina tuntenut nainen alkoi kirjoittamaan romaaneja vasta viisikymppisenä, mutta sitten sitäkin ahkerammin. Raja-aitoja kaatanut Brookner antaa ainakin tälle romaanille samalla feministisen ja silti naista hereille ravistavan hengen. Itsenäistä naista ihaillaan, mutta samalla alleviivataan mitä uhrauksia nykynainen tekee ollakseen mukamas tasavertainen miehen kanssa. Tyyli on psykologisen tarkka ja surullinenkin, mutta huumorin piikkejä löytyy. 
Romaanin päähenkilö on itsenäinen Rachel, jonka elämä kietoutuu hiljalleen hieman nuoremman naisen, Heatherin, perheen ympärille. Heather tekee valintoja mitkä ravistelevat suloiset, turvalliset rutiinit raiteiltaan. Romaanin lopussa lukija joutuu kysymään, kuka tarvitsikaan ketä noin tuhottoman paljon! Suosittelen tämän palkitun kirjailijan romaania sellaiseen hetkeen, kun on sekä aikaa että hermoja mietintä- ja pureskeluhetkiin!

Frank McDonough: Gestapo: natsi-Saksan salaisen poliisin historia

Tämä viime vuonna ilmestynyt, nyt suomennettu tietoteos on sekä kriitikoiden että tavallisten lukijoiden ylistämä. Itsekin liityin kiittelijöiden kuoroon heti ensi riveiltä lähtien. Napakka ja silti kattava, perusteltu ja vanhempiin tutkimuksiin hyvin viittaava teos kertoo yksittäisten esimerkkien kautta Gestapon ja Saksan kansalaisten yhteiseloa alkukuohunnoista katkeraan (?) loppuun saakka. Tuo kysymysmerkki selittyy, kun olet lukenut kirjan viimeisen luvun, Gestapo tuomiolla. Suurin järkytys oli McDonoughin tekemä yhteenveto nostetuista syytteistä ja tuomioista verrattuna tekijöihin. Miksi-kysymys odottaa yhä vastausta. Suosittelen; lue edes se viimeinen luku!