Palkittu norjalaiskirjailija laittaa lukijan lähes vuotaville avohaavoille tässä kolmannessa suomennetussa romaanissaan. Se vie syvälle ihmiselämän syövereihin. Tunnelma on tehty harmaan eri sävyin, onnen välähdyksetkin ovat korkeintaan siniharmaita. Pettersonin kirjoitustyyli ei myöskään päästä lukijaa helpolla. Hän ei väännä asioita suoriksi, vaan jättää tilaa tulkinnoille. Silti tarina kulkee eteenpäin ilman takkuja. Rajun alun jälkeen meinasin jättää kirjan kesken, mutta olen tosi tyytyväinen etten niin tehnyt. Asiat selkiytyvät loppua kohden - tavallaan. Selviytymisen, yksinäisyyden ja ystävyyden kuvaus menee suoraan sydämeen - se joko puristaa kipeästi tai antaa toivoa.
Tarinan päähenkilöt ovat ystävykset Tommy ja Jim. Heidän elämäänsä ja ystävyyttänsä seurataan kahdella aikatasolla, 1960-luvulla sekä nykyhetkessä. Jim asustaa omivan äitinsä kanssa, Tommy sisaruksineen joutuu kokemaan äidin hylkäämisen sekä isän väkivallan. Tommyn viha isäänsä kohtaan saa pojan tekemään väkivaltaisen teon, ja niin isäkin lähtee. Kaikki muuttuu, sisarukset erotetaan toisistaan. Kukin selviää tavallaan. Mutta yllättäen se onkin Jim, jonka mieli murtuu. Sairaalareissu katkaisee ystävyyden, kunnes kolmenkymmenenviiden vuoden kuluttua sattuma puuttuu peliin...asioiden on saatava piste. Tavalla tai toisella.
Romaanissa on mielenkiintoinen piirre (tai montakin mutta tämä pisti silmääni eniten): vanhemmuuden suuri vajavaisuus, suorastaan sen puute. Eräässä kohdassa kaverukset pohtivatkin näin: " ...oli omaperäistä että lapsella oli molemmat vanhemmat." Jimin äiti haluaa suojella poikansa mainetta, ja kieltää vierailijat sairaalareissun ajan. Ja Jim pohtii yksin tuskissaan, miksei kukaan välitä...Kirjassa on monta kyyneleistä kohtaa, eikä lukeminen ole helppoa. Silti, lue tämä tyylikäs romaani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti